Taisin olla viimeksi vähän liian optimistinen. Oli parempi vaihe ja luulin että tässä sitä ollaan jo pitkällä paranemisen tiellä, hyvinvoivana ja reippaana! Hah. Tulee elämä ja näyttää ettei elämä ole sitä tasaista onnen virtaa, vaikka mitä pillereitä söisit. Tulee parempia päiviä ja tulee huonoja päiviä. Mahdanko masennuksesta koskaan päästä kokonaan eroon, vai tuleeko se aina olemaan osa elämääni, väijyen taustalla hyvin kausien aikanakin. Ihan niin pohjalle en kuitenkaan ole enää vaipunut mitä keväällä pahimpina hetkinä, mutta vähän syvemmillä vesillä jälleen... Ja hoito? Sitä kun jaksaisikin aktiivisesti hakea. Hoitoa tuntuu saavan vain sisukkaimmat, kellä sitä energiaa kaikkeen byrokratiaan ja terapeuttien hakemiseen on. Melkein jo luovutan ja annan olla. Lääkkeetkin kai tippuvat hiljalleen matkasta sitä mukaa kun olo paranee, eikä niitä tunnu tarvitsevan. Kunnes...kunnes taas tulee se päivä, jolloin et enää jaksa mitään.

Yhtäkkiä on olo ollut taas niin väsynyt ja ärtynyt. Olen menettänyt uskoni itseeni ja toisiin, parisuhteeseen, työhön, ja tähän maailmaan. Viime aikojen uutiset herättävät levottomuutta, mutta yritän keskittyä omaan elämääni, jos jaksaisin edes sen. Suomen kansantalouden tai euroopan tulevaisuuden taakkaa en jaksa kantaa. Voin vain tuskastuneena pyöritellä päätäni poliitikoille, jotka tuntuvat olevan aivan ulalla kaikesta. Ihan kuin eivät tajuaisi mitään, eivät näe syitä eikä seurauksia. Joko heiltä puuttuu herkkyys havainnoida maailmaa, tai sitten valta sokaisee. Epäilen molempia.

Olen juossut syysiltojen pimeydessä tuulen mukana, katsellut lumoutuneena  tummia, tuulessa kahisevia puita, ja tähtitaivasta. Etsin lapsuudesta tuttuja tähtikuvioita, seurasin satelliittien matkaa. Katsoin taivaan miljoonia tähtiä, ja mietin haikeana, että ehkä hänkin katsoi tähtiä nyt jossakin. Mutta yritän unohtaa hänet, minullahan on nyt elämäni täällä. Hyvä elämä. Syksyn pimeys vetää mielen melankoliaan. Väsymys vaivaa ja pinna kiristyy. Vähän jo ahdistaa. Olen yrittänyt elää tässä hetkessä. Olen lakannut suunnittelemasta elämääni vuosien, vuosikymmenten päähän. Olen mielessäni jo kasvattanut syntymättömät lapseni aikuisiksi, kokenut naimattomana ihmisenä avioeron, maksanut lainaa jota minulla ei vielä ole. Alkoi tuntua että olen jo kokenut kaiken, kun mielessäni rakensin elämäni loppuun asti valmiiksi. Mutta joku viisas on joskus sanonut, että jos haluat saada Jumalan nauramaan, niin suunnittele oma elämäsi. Yritän muistaa tuon ajatuksen, ja olla suunnittelematta elämääni liian pitkälle, sillä elämä yllättää. Mitä vain voi tapahtua tai olla tapahtumatta, edes huomisesta en voi tietää tuleeko se olemaan tuttu, tylsä ja turvallinen arkipäivä. Uskon olleeni nyt jonkin aikaa onnellinen ja seesteinen juuri siksi, kun aloin elää hetkessä. Jos nyt tuntuu hyvältä olla tässä ja elää täällä näin, niin kuuntelen sydäntäni ja uskon, että se tietää parhaiten. En halua enää ajatella viiden tai viidenkymmenen vuoden päähän, ja miettiä olenko sittenkin vielä tyytyväinen elämääni täällä. Mitä vain voi tapahtua, halusin tai en, kukaan ei ole minulle edes luvannut että näkisin päiväni näillä kulmilla, tai edes missään, enää silloin. Elämässä muutos on jatkuvaa. On vain hypättävä elämän virran vietäväksi ja annettava mennä. On unohdettava liika analysointi, järkisyin perustelut, laskelmointi ja pähkäily. On vain hetkeksi pysähdyttävä kuuntelemaan miltä sydämessä tuntuu. Voisin melkein kärjistää että aina, aina kun olen jonkin ratkaisun järkisyin itselleni perustellut ja toiminut sen pohjalta, vaikka sydämessäni on kalvanut pieni epäilys tai levottomuus, olen tehnyt huonoja ratkaisuja. Huonoja siinä mielessä että olen johtanut itseni tilanteisiin, joissa olen myöhemmin kovasti valintaani katunut ja harmitellut, että minun olisi pitänyt kuunnella sitä hentoa varoitusta tai alitajunnan koputusta, mutta en kuunnellut. Mutta päätökset jotka ovat tuntuneet sydämessä hyviltä ja oikeilta, ovat sitä oikeastikin olleet. Ja nyt en tarkoita mitään lottokuponkin täyttämistä voiton toivossa, vaan muita suurempia asioita.

 

"Olen lopen uupunut isoihin asioihin, suuriin suunnitelmiin, mahtaviin laitoksiin ja jättimenestyksiin. Puolustan noita pieniä, näkymättömiä inhimillisen rakkauden voimia, jotka toimivat yksilöiden kesken ja ryömivät läpi maailman sopukoiden kuin juurakot tai kuin hiussuonistossa tihkuva vesi. Ennen pitkää ne hajottavat kovimmat ylimielisyyden muistomerkit." (William James 1842-1910)

Jokunen kuukausi sitten elämäni pysähtyi hetkeksi. Oli tapahtunut liian paljon asioita liian nopeasti, eikä minun ollut hyvä olla enää missään. En tiennyt enää yhtään mitä halusin, minne menisin, tai mitä elämälläni tekisin. Päädyin tekoihin, joita ei voi unohtaa. Olin ahdistunut usein, ja ainoa hetki kun oli hyvä olla, oli unessa. Toisinaan taas tunsin että olo oli ihan hyvä, kunnes kova, puristava kipu ilmaantui rintaan aivan yllättäen. Toisinaan taas heräsin aamuyöstä kovaan mahakipuun. Aamulla heti herättyäni ahdistuin, ensimmäinen ajatus oli että en halua. En halua mennä töihin. Töissä salaa itkeskelin. Pyyhin kyyneleeni ennen esiin astumistani. Saatoin vääntää kasvoilleni hymyä, mutta sydämeni oli tyhjä, musta, kipeä. Kun vain saatoin, painoin pääni vasten työpöytää, en jaksanut enää tätä. Mutta pakko oli. Pakko jaksaa. Väkisin väänsin työtäni eteenpäin, minulta kysyttiin halusinko tätä vai tuota, mennä tuonne vai tuonne. En osannut päättää. Sydäntäni väänsi ja käänsi, ahdisti, en olisi halunnut yhtään mitään, mutta pakko oli esittää että halusin. Iltaisin kotona mies ei ymmärtänyt mitään. Oli poissa, olin yksin ja surullinen. Kun tuli lopulta kotiin, olin yksin ja valitin. Itkin iltaisin. Itkin aina silloin tällöin pitkin päivää. Olin kiukkuinen, vihainen, kireä, ankara itselleni ja muille. Lopulta voimani olivat poissa, olin aivan loppu. Illalla lenkillä kotitiellä nostin katseeni taivaaseen, itkin lohduttomasti ja huusin mielessäni Jumalaa apuun. Kun menin nukkumaan, makasin voimattomana sängyssä ja itkin lohduttomasti. Ensimmäisiä kertoja elämässäni tuli tunne, että nyt en enää oikeasti jaksa yhtään mitään. Viimeisetkin voiman rippeet oli viety, olo oli raskas ja lohduton, mieli aivan musta. Mies oli ymmällään.

Tiesin että minun oli haettava apua. Ei siksi, että olisin halunnut elää, vaan siksi että olo oli niin ahdistava, etten kestänyt enää sitä oloa. Lääkäriaikaa en onneksi joutunut odottamaan kovin montaa päivää, mutta siltikin sitä odotellessa mietin, oliko se kuitenkaan välttämätöntä. Enhän minä sairas ole, vähän vain väsynyt. Kuitenkin lääkäriksi osui kerrankin ihana ja ymmärtäväinen lääkäri, ja oloani helpotti jo se, että joku oikeasti kuunteli. Masennuslääkkeitä tietysti kovasti suositeltiin. Epäröin, sillä mielestäni lääkkeet kyllä poistavat oireet, mutta eivät niitä syitä mitkä tähän johtivat. Lupailin kuitenkin aloittaa, ja aloitinkin. Kysyttiin, jaksanko käydä töissä. Olin hieman hämilläni, että miten niin jaksanko. Minuahan vain vähän väsyttää, mutta ei kai se ole syy olla menemättä töihin. Sanoin siis jaksavani. Seuraavaksi sain konsultaatiolähetteen psykiatrille.

Oli mennyt muutama viikko ja elämä jatkui entisellään lääkkeistä huolimatta. Minua väsytti ja itketti, tunsin itseni töissä surkeaksi, tyhmäksi ja typeräksi. Psykiatrille menin eräänä aamuna ennen töihin menoa. Tarkoitus oli jatkaa sieltä töihin ja kokoukseen, urakoida töitä pois, ja edelleen seuraavana päivänä työmatkalle. Psykiatri haastatteli ja kyseli kaikkea. Nosti lääkkeen annosta ja kirjoitti myös unilääkettä, jotta saisin ainakin nukuttua ja sitä kautta aloitettua toipumista. Mutta sitten pääni heräsi hetkeksi tästä usvasta, kun kuulin että minulla on vakava masennus ja edessä kuukauden sairausloma. Ja jos tuntuu loppupuolella että töihin paluu on ylitsepääsemätöntä, kävisin pyytämässä lisää lomaa. Ja että lomalla minun tulisi tehdä kaikkea sellaista mistä tykkään.

Lähdin vastaanotolta sairauslomapaperi kourassa kuin puulla päähän lyötynä. Olin ihmeissäni, että tätäkö on vakava masennus? Luulin että siinä vaiheessa vain maataan sängyssä pimeässä likaisessa huoneessa ja paskotaan housuihin. Eihän minulla voi olla vakava masennus. Lievä varmaankin, korkeintaan keskivaikea. Ja kuukauden sairauslomakin! Mitä ihmettä minä töissä sanon?!? Huomenna olisi työmatkakin toiselle puolelle Suomea, enhän minä voi jäädä pois. Mutta enhän minä voi töihinkään mennä. Jatkossa olisi turha mennä valittamaan lääkärille yhtään mitään, jos kerran on määrätty kuukaudeksi lepolomalle, ja jätän sen käyttämättä. Menin autolleni parkkihalliin ja itkin. Yritin soittaa pomolleni, mutta en saanut kiinni. Itkin vähän lisää ja ajoin töihin. Mietin mitä minä täällä, kenelle tämä lappu annetaan, miten minä muille selitän. Kastelin kukkasen. Katsoin ikkunasta ulos ja kyynelten läpi näin sinisen taivaan. Suljin tietokoneen ja lähdin sanomatta kenellekään sanaakaan. Pomo soitti, ja kerroin asiani. Puhelimesta kuului hetken vain tyrmistynyt hiljaisuus. Syytä lomalleni en kertonut, en jaksanut, enkä halunnut. Pidättelin itkua, kun pomo sydämellisen huolestuneena antoi ohjeet ja päästi minut menemään. Hiljaa hiivin pois. Ajoin kotiin ja itkin lohduttomasti. Kotona halasin koiriani, rakkaimpia pelastajiani ja menin sänkyyn itkemään ja nukkumaan. Välillä googlettelin netistä tietoa vakavasta masennuksesta, ennusteesta ja toipumisesta, ja itkin vielä vähän lisää. Miehelle ilmoitin asiastani tekstiviestillä. Mutta nyt halusin levätä. Olo oli hyvin, hyvin väsynyt ja surullinen.

Ja niinhän minä lepäsin. Lomani kaksi ensimmäistä viikkoa menivät sumussa ja unessa, osin varmasti nostetun lääkemäärän takia, mutta kyllä minä väsynytkin olin. Pikkuhiljaa tämän jälkeen, kuin varkain, alkoi hiljalleen toipuminen. Tai vielä en uskalla puhua toipumisesta. Ensi alkuun se oli kuin nuoralla kävelyä. Oli kiikun kaakun, kallistunko elämän puolelle, vai takaisin mustaan synkkään lohduttomuuteen. Mutta aika tekee tehtävänsä, niin kuin lomakin. Palasin töihin kuukauden jälkeen, vaikka jälkeenpäin kuulinkin psykiatrin hämmästyvän tätä, ei ilmeisesti ollutkaan tarkoittanut että palaisin töihin, vaan minun olisi pitänyt ehkä hakea jatkoloma omalta lääkäriltäni, joka oli tuolloin töissä. Niin tai näin, oli ehkä hyvä että palasin "jo" tuolloin töihin. Lääkekin vaihdettiin aktivoivaan lääkkeeseen, joka alkuun auttoikin, mutta annoksen noston jälkeen hankalien sivuvaikutusten takia laskin itse annosta jälleen alimmalle tasolle. Mutta edelleen on liian paljon tapahtunut elämässä. Kaikesta tästä on vain muutamia kuukausia, ja sinä aikana elämässäni on ollut käänteitä enemmän kuin monella kymmenessä vuodessa. En tiedä missä vaiheessa masennustani olen menossa. Onko tämä vielä alkua, toipumista parempaan, vai keskivaihetta pitkine terapioineen, vai jo onnellista loppua?