Taisin olla viimeksi vähän liian optimistinen. Oli parempi vaihe ja luulin että tässä sitä ollaan jo pitkällä paranemisen tiellä, hyvinvoivana ja reippaana! Hah. Tulee elämä ja näyttää ettei elämä ole sitä tasaista onnen virtaa, vaikka mitä pillereitä söisit. Tulee parempia päiviä ja tulee huonoja päiviä. Mahdanko masennuksesta koskaan päästä kokonaan eroon, vai tuleeko se aina olemaan osa elämääni, väijyen taustalla hyvin kausien aikanakin. Ihan niin pohjalle en kuitenkaan ole enää vaipunut mitä keväällä pahimpina hetkinä, mutta vähän syvemmillä vesillä jälleen... Ja hoito? Sitä kun jaksaisikin aktiivisesti hakea. Hoitoa tuntuu saavan vain sisukkaimmat, kellä sitä energiaa kaikkeen byrokratiaan ja terapeuttien hakemiseen on. Melkein jo luovutan ja annan olla. Lääkkeetkin kai tippuvat hiljalleen matkasta sitä mukaa kun olo paranee, eikä niitä tunnu tarvitsevan. Kunnes...kunnes taas tulee se päivä, jolloin et enää jaksa mitään.

Yhtäkkiä on olo ollut taas niin väsynyt ja ärtynyt. Olen menettänyt uskoni itseeni ja toisiin, parisuhteeseen, työhön, ja tähän maailmaan. Viime aikojen uutiset herättävät levottomuutta, mutta yritän keskittyä omaan elämääni, jos jaksaisin edes sen. Suomen kansantalouden tai euroopan tulevaisuuden taakkaa en jaksa kantaa. Voin vain tuskastuneena pyöritellä päätäni poliitikoille, jotka tuntuvat olevan aivan ulalla kaikesta. Ihan kuin eivät tajuaisi mitään, eivät näe syitä eikä seurauksia. Joko heiltä puuttuu herkkyys havainnoida maailmaa, tai sitten valta sokaisee. Epäilen molempia.

Olen juossut syysiltojen pimeydessä tuulen mukana, katsellut lumoutuneena  tummia, tuulessa kahisevia puita, ja tähtitaivasta. Etsin lapsuudesta tuttuja tähtikuvioita, seurasin satelliittien matkaa. Katsoin taivaan miljoonia tähtiä, ja mietin haikeana, että ehkä hänkin katsoi tähtiä nyt jossakin. Mutta yritän unohtaa hänet, minullahan on nyt elämäni täällä. Hyvä elämä. Syksyn pimeys vetää mielen melankoliaan. Väsymys vaivaa ja pinna kiristyy. Vähän jo ahdistaa. Olen yrittänyt elää tässä hetkessä. Olen lakannut suunnittelemasta elämääni vuosien, vuosikymmenten päähän. Olen mielessäni jo kasvattanut syntymättömät lapseni aikuisiksi, kokenut naimattomana ihmisenä avioeron, maksanut lainaa jota minulla ei vielä ole. Alkoi tuntua että olen jo kokenut kaiken, kun mielessäni rakensin elämäni loppuun asti valmiiksi. Mutta joku viisas on joskus sanonut, että jos haluat saada Jumalan nauramaan, niin suunnittele oma elämäsi. Yritän muistaa tuon ajatuksen, ja olla suunnittelematta elämääni liian pitkälle, sillä elämä yllättää. Mitä vain voi tapahtua tai olla tapahtumatta, edes huomisesta en voi tietää tuleeko se olemaan tuttu, tylsä ja turvallinen arkipäivä. Uskon olleeni nyt jonkin aikaa onnellinen ja seesteinen juuri siksi, kun aloin elää hetkessä. Jos nyt tuntuu hyvältä olla tässä ja elää täällä näin, niin kuuntelen sydäntäni ja uskon, että se tietää parhaiten. En halua enää ajatella viiden tai viidenkymmenen vuoden päähän, ja miettiä olenko sittenkin vielä tyytyväinen elämääni täällä. Mitä vain voi tapahtua, halusin tai en, kukaan ei ole minulle edes luvannut että näkisin päiväni näillä kulmilla, tai edes missään, enää silloin. Elämässä muutos on jatkuvaa. On vain hypättävä elämän virran vietäväksi ja annettava mennä. On unohdettava liika analysointi, järkisyin perustelut, laskelmointi ja pähkäily. On vain hetkeksi pysähdyttävä kuuntelemaan miltä sydämessä tuntuu. Voisin melkein kärjistää että aina, aina kun olen jonkin ratkaisun järkisyin itselleni perustellut ja toiminut sen pohjalta, vaikka sydämessäni on kalvanut pieni epäilys tai levottomuus, olen tehnyt huonoja ratkaisuja. Huonoja siinä mielessä että olen johtanut itseni tilanteisiin, joissa olen myöhemmin kovasti valintaani katunut ja harmitellut, että minun olisi pitänyt kuunnella sitä hentoa varoitusta tai alitajunnan koputusta, mutta en kuunnellut. Mutta päätökset jotka ovat tuntuneet sydämessä hyviltä ja oikeilta, ovat sitä oikeastikin olleet. Ja nyt en tarkoita mitään lottokuponkin täyttämistä voiton toivossa, vaan muita suurempia asioita.